Koulussa uskonnon tunneilla Raamatun kertomukset, kristinoppi ja rukoukset. Päivänavauksissa virret. Kouluvuoden alussa ja lopussa koululaisjumalanpalvelukset. Kaikki tämä oli tavallista arkea vielä joitain vuosikymmeniä sitten ja tämän seurauksena keski-ikäisillä ja keski-iän ylittäneillä on vähintään jonkinlainen yleissivistykseen kuuluva tiedollinen perusta kristillisestä perinteestä ja Raamatun kertomuksista.
Nykyään tilanne on toinen. Uskonnonopetus on ollut tunnustuksetonta vuodesta 2003 lähtien. Tällä hetkellä yhteiskunnassa eri tahot selvittävät, tulisiko kouluissa siirtyä uskonnon ja elämänkatsomustiedon yhdistävään kaikille yhteisen katsomusaineen opetukseen.
Kirkossa olisi nyt syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että systemaattiselle kristillisen kasvatuksen tarjoamiselle on tehtävä jotain aivan itse. On aivan mahdollinen, jopa todennäköinen kehityskulku, että yhteinen katsomusaine tulee kouluihin jo lähitulevaisuudessa. Muuttuvassa yhteiskunnassa koulun katsomusaineiden opetukselta vaaditaan perehtymistä laajasti eri uskontoihin ja muihin katsomuksiin, mikä pakottaa kirkon miettimään esimerkiksi sitä, millaisin tiedollisin valmiuksin nuoret tulevaisuudessa rippikouluihin tulevat ja millaiseen opetukseen kirkon itse tulisi panostaa. Nyt onkin aika panostaa siihen, että kirkossa olisi oma hengellisen kasvatuksen ja opetuksen rakenne, joka voi, erotukseksi yleissivistävän koulun tehtävästä, olla vapaasti tunnustuksellista kristillistä kasvatusta. Tämä on kirkolle myös myönteinen mahdollisuus vahvistaa omaa profiiliaan kasvatus- ja opetustehtävänsä ja kutsumuksensa toteuttamisessa.
Kirkolla on jo olemassa kasvatuksen Polku-malli, jossa on hyvää tavoitetason materiaalia kristilliseen kasvatukseen. Se voi toimia pohjana, kun mietitään, mitä konkreettisia asioita Raamatun kertomuksista, kristillisestä perinteestä, kristillisen kirkon historiasta ja kristinopista halutaan missäkin ikäryhmässä nostaa esiin. Polku-mallin selkeä heikkous on kuitenkin se, että konkreettiset sisällöt, esimerkiksi kussakin ikäryhmässä käsiteltävät Raamatun kertomukset tai kristillisen perinteen osa-alueet jätetään seurakunnan oman harkinnan varaan. Menneiden vuosikymmenten kristillinen yhtenäiskulttuuri ja julkisen koulun tunnustuksellinen uskonnonopetus kenties tuudittivat ajatukseen, että kirkon yhteiseen uskoon liittyvät asiasisällöt tulevat ihmisille tutuiksi joka tapauksessa, ja kirkon hengellisessä kasvatuksessa voidaan keskittyä lähinnä kokemuksellisuuden vahvistamiseen.
Kysymys kristillisen kasvatuksen profiilin vahvistamisesta on luonnollisesti laajempi kysymys kuin vain Vihdin seurakuntaa koskeva. Kyse on koko luterilaista kirkkoa koskettavasta asiasta, mutta Vihdin seurakunta voisi olla tässä edelläkävijänä. Emme usko, että kristillisen kasvatuksen toimintamallia voidaan luoda työntekijävetoisesti tai komiteatyöskentelynä, vaan muutoksen on lähdettävä alhaalta, ruohonjuuritason toimintaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa kehittämällä.
Käytännössä pitäisi edetä ainakin kahdella tasolla. Toisaalta pitää tarjota systemaattisesti yhteisiä kokoontumisia, joissa eri-ikäiset voivat olla kristillisen sanoman äärellä oppimassa. Toisaalta perheille pitää tarjota konkreettista tukea ja vinkkejä kodeissa tapahtuvaan kristilliseen kasvatukseen. Myös digitaalisen maailman mahdollisuudet kristillisen kasvatuksen tukemisessa on syytä ottaa osaksi kasvatuskäytänteitä.
Kristinuskon perusteita koskeva tieto ja ymmärrys kristillisen ajattelun vaikutuksista ihmisten elämässä on olennaista siksi, että lapset ja nuoret voivat tehdä omaa hengellistä elämäänsä koskevia päätöksiä. Kristillinen kasvatus antaa lapselle tai nuorelle oman hengellisen identiteetin rakennuspuita, joiden avulla hän pohtii valintojaan ja suhdettaan Jumalaan ja lähimmäiseen. Se antaa myös tiedollisia välineitä kohdata uskonnon nimissä tehtävää manipulaatiota ja väärinkäyttöä. Toisaalta lapset ja nuoret ovat entistä yksinäisempiä ja ahdistuneita yksilöllisten ihanteiden maailmassa, jossa arvot ja katsomus tulisi rakentaa ilman yhteisöjen tukea. Kristillinen opetus ja kasvatus voi tarjota vastavoiman individualismille, koska se peilaa ihmisten tekemiä valintoja suhteessa muihin ihmisiin ja ihmistä suurempaan. Kristillisestä traditiosta ja toisten kristittyjen kokemuksista löytyy esimerkkejä ja inspiraatiota, rohkaisua ja turvaa miettiä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Kristillisen kasvatuksen ja opetuksen malli lähtee ajatuksesta, että jo aivan syntymästä saakka voimme kuulla ja oppia Jumalasta, mutta se ei saa olla automaatio, joka ikään kuin suhtautuisi vähemmän arvostavasti myöhemmin tapahtuvaan kristilliseen opetukseen. Monet nuoret aikuiset kiinnostuvat hengellisten asioiden pohtimisesta vasta aikuisiän kynnyksellä, tai elämän risteyskohdissa ja kriiseissä, jotka saavat heidät pohtimaan suhdettaan uskomiseen. Hengellisen kasvun polulla täytyykin olla “pysäkkejä” kaikenikäisille siten, että eri-ikäiset etsijät otetaan vakavasti, ja heille on tarjolla varteenotettavaa toimintaa ja konteksti myös kriittisten kysymysten esittämiseen ja kristillisen opetuksen saamiseen.
Kristillisen kasvatuksen systemaattinen kehittäminen eri ikäryhmissä on investointi tulevaisuuteen. Se on strateginen valinta, joka on tarpeen tehdä, jotta tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus rakentaa hengellinen identiteettinsä kestävälle perustalle.
Kaisa Hautio (39)
Saila Poulter (52)