Kirkon tehtävä on sanan julistamisen lisäksi puhua heikompiosaisten puolesta. Kirkko onkin viime vuosina ottanut kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Jo Vanhassa testamentissa kerrotaan, miten Jumala on köyhien ja sorrettujen puolella. Monet profeetat varoittivat kansaa sortamasta esim. orpoja ja leskiä, siirtämästä rajaa yms. Myös muukalaisten kohtelusta juutalaisille puhuttiin ja vedottiin siihen, miten he olivat itsekin olleet orjuudessa Egyptissä ja, miten Jumala oli heidät sieltä pelastanut. Meillä kristityillä on sekä Vanhan että Uuden testamentin kertomukset ohjeinamme.
Jeesuksen opetus ja esimerkki antoivat kirkolle ja jokaiselle kristitylle lähimmäisen palvelemisen tehtävän. Koska Jumala on ensin rakastanut meitä, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. (1 Joh 4:19) Eikä vain läheisiämme, vaan kaikkia ihmisiä. Jo alkuseurakunnassa havaittiin sanan julistamisen lisäksi tarve erilliselle palvelutyölle, diakonialle. Seurakunnan on välitettävä evankeliumia sekä sanoin että teoin. Toimimalla hyvä sanoma tulee näkyväksi.
Jeesuksen esimerkin mukaan meidän tulee huolehtia heikompiosaisista. Jokaisella ihmisellä on Luojan luomana täysi ihmisarvo, vaikka hän olisi köyhä, sairas, muukalainen, julkisyntinen, epäsosiaalinen tai muuten muiden hyljeksimä. Tällaisia ihmisiä Jeesuskin lähestyi, kuunteli, kosketti ja kutsui seuraansa, vaikka hänen aikansa uskonnollinen eliitti ei sitä hyväksynyt.
Lähimmäisen auttaminen on vakavasti otettava asia. Jeesus puhui viimeisestä tuomiosta, jolloin katsotaan, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä avun tarpeessa oleville. Sen me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä Hänelle. Sen tietäminen, miten pitäisi toimia, ei ole mitään rakettitiedettä. Empatiakyvyllä pääsee pitkälle. ” Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt 22:39)
Vihdin seurakunnan diakoniatyö tavoittaa jo monenlaisissa vaikeuksissa olevia ihmisiä. Nekin, jotka eivät ole itse apua tarvinneet, tuntevat varmasti yhteisvastuukeräyksen. Diakoniasta voi hakea apua esim. päihde- tai mielenterveysongelmissa, talousvaikeuksissa, parisuhdeongelmissa, yksinäisyydessä jne. Ammattilaiset kuuntelevat luottamuksellisesti, ohjaavat oikeiden palveluiden piiriin ja tarvittaessa antavat tilapäistä taloudellista apua.
Muutaman diakonin työpanoksella ei kuitenkaan kovin pitkälle päästä. Tarvitaan koko seurakunnan diakonista näkyä ja vapaaehtoistyötä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Toivon Paikka -toiminta Vihdin kirkonkylällä ja Nummelassa. Edullisen lounaan lisäksi sieltä löytää juttuseuraa, diakonin ja papin. Vapaaehtoiset auttavat emäntiä, laittavat pöydät valmiiksi, kattavat tarjoilupöydän ja tarvittaessa auttavat liikuntarajoitteisia ruuan saamisessa. Helppoa käytännön palvelutyötä.
Olen miettinyt, tavoittaako diakoniatyömme kaikki seurakunnan alueella asuvat avun tarvitsijat. Tietävätkö ihmiset, mitä kaikkea on tarjolla? Uskaltavatko kirkkoon kuulumattomat pyytää apua seurakunnalta tai tulla tilaisuuksiin? Emmehän me kysy kenenkään uskoa tai jäsenyyttä, mutta onko kynnys sittenkään riittävän matala. Pitäisikö meidän etsiä ne maan hiljaisimmat?
Entä, mitä me teemme huono-osaisuuden ennaltaehkäisemiseksi? Voisiko meillä olla siinä suhteessa parannettavaa? Olemmeko osanneet olla ”ovelia kuin käärmeet, mutta viattomia kuin kyyhkyset”?
Raija Leppälä (47)
